Vihdoin ja viimein....

Noniin, oliskohan nyt se aika aloittaa tämän kirjoittaminen, kun ei enää jaksa joka suuntaan erikseen kertoa kaikkea sitä kummaa mitä täällä oudossa Ranskan maassa tapahtuu...

Elikkäs, alkushokista jo toipuneena elämä alkaa näyttää jo vähän normaalimmalta. Pitkä hetki saattaa kyllä vierähtää ennenkuin oikeasti tajuaa, että tämän pitäisi olla nyt sitä arkea, eikä esimerkiksi voi käydä joka ilta ulkona syömässä ja shoppailemassa.

Saapuminen yksin Pariisiin oli suoraan sanottuna aika pelottavaa. Lento oli taas yllättäen myöhässä, joten saavuin Pariisiin noin seitsämän aikaan illalla jolloin oli jo pilkkopimeää. Koneessa olin vielä tarmokkaasti ajatellut etsiväni tieni kotiin RER-junalla ja metrolla, mutta kolmen valtavan laukun painostuksesta päätin myöntyä taksin kyytiin. Tämä myös sen myötävaikutuksesta, että taksikuski huonolla englannin kielellään kertoi aluksi matkan keskustaan maksavan noin 15euroa. Matkalla selvisi kuitenkin, että tarkoituksena oli sanoa 50e. No eipä auttanut, ei voinut jäädä pois keskellä moottoritietäkään! Noh, pääsinpähän suoraan oven eteen ja loppujen lopuksi vielä oikeaan asuntoonkin. Saman illan aikana sain päälle sekä sähköt, veden että lämmön. Lämmin vesi jäi vielä uupumaan, mutta ajattelin että Hanna saa sen selvittää saapuessaan seuraavana päivänä. Ohjeenihan olivat saksaksi, joten olin ylpeä jo näistä saavutuksista. Nälkäkin vähän olisi ollut, mutta ulos en enää siihen aikaan uskaltanut lähteä, joten maha sai huutaa ihan rauhassa ainakin seuraavaan aamuun.

Seuraava päivä kului jokseenkin odotellessa Hannan saapumista. Yksin suureen Pariisiin astuminen tuntui kovin ylivoimaiselta ja jopa tähän uuteen outoon "kotiin" jääminen hyvin turvalliselta. Päätin kuitenkin aivan kevyesti lähteä tutustumaan sateiseen Pariisiin, joka näytti vaihteeksi melko autiolta johtuen siitä, että oli sunnuntai. Taisin kiertää noin korttelin verran ja eksyä siinä ajassa joitakin lukemattomia kertoja, jonka jälkeen päätin yrittää eksyä takaisin kotiin. Kotiin mennessä uskaltauduin alakerran pikkukauppaan ostamaan jotain syömistä, jolloin jouduin ensimmäisen kerran avaamaan suuni puhumaan ranskaan: "Je voudrais aussi des pommes", haluaisin myös noita omenia. Joku pikkumies sisälläni heitti kärrynpyörää ja pyöritti hulavannetta, olin sentäs puhunut ensimmäisen lauseen ranskaa ja vielä ymmärrettävästi!

Sitten kotiin syömään ja jatkamaan odotusta. Istuin suuren osan päivästä sohvalla ja katsellen Will&Gracea dubattuna ranskaksi, josta en mitään muuten ymmärtänyt, ja syöden (jollekin ihmiselle x suunnattuja) tulias-salmiakkeja, kun ei oikein muutakaan ollut, sekä nukkuen. Onneksi Hannakin sitten vihdoin tuli (myöskin myöhästyneellä lennolla...) ja en enää yksin joutunut kummastelemaan tätä outoa tilannetta. Illalla lähdettiin vielä kävelemään ja etsimään ruokapaikkaa. Ensimmäisestä johon astuttiin, ja josta kerettiin jo tilaamaan vesi, lähdettiin juoksemaan kun huomattiin ruokalistan hintataso. Ei ollutkaan ihan meidän tasoinen. onneksi vierestä löytyi paljon viehättävämmillä hinnoilla varusteltu ravintola. Tätä erehdyimme aluksi luulemaan intialaiseksi nimen "Indiana" perusteella. Ruuan saavuttua, ja hetken kummasteltuamme papuja, tortilloja ja salsoja, alkoi valjeta että kyse taisikin illa intiaaniravinotolasta. Ei siinä mitään kun kerran ruoka oli hyvää!

Kolmantena aamuna pitikin jo lähteä suunnistamaan koulua kohti. Edessä oli orientaatiopäivä, johon sisältyi paljon informaatiota ranskaksi, monta kysymystä, croissantti-aamiainen ja kielitesti. Kielitesti, jonka Hanna painotti moneen kertaan kuulleensa olevan vapaaehtoinen (obligatoire), ja joka sanakirjan jälkeen osoittautui pakolliseksi. Noh onneksi menimme sinne vaikka tuolloin vielä kuvittelimme sen vapaaehtoiseksi. Testi oli aluksi kovin mieltäylentävä, mutta loppua kohden osoittautui hyvinkin masentavaksi. Viimeiset vastaukset meni suoraan sillä perusteella, mitä vastausvaihtoaehtoa olin aiemmissa (niin varmoissa) vastauksissani käyttänyt vähiten. Kiitokset kuitenkin siitä, että testi oli monivalintakoe. Enpähän ainakaan joudu liian vaativaan kielikurssi-ryhmään! Ikävää että joutuisi ponnistelemaan liikaa opintojen eteen... Loppu päivän pyörimme kaupoissa, kaupoissa ja kaupoissa. Mitään muuta meidän naapurustossa ei sitten olekaan. Iltapalaksi piti käydä ostamassa patonkia ja juustoa. Ja lisäksi piti testata Ranskan valmiskeitto-tarjonta. Ei muuten ole kovin kummoinen; pakasteina ei löydy, joten kaikki mitä on, ovat sosekeittoja. Lievä masennus; "mitä mä nyt sitten syön 9kuukautta?!" -Patonkia??

Ja sitten mitäs tänään on tapahtunut... Aamusta lähdettiin taas hitaasti valumaan koulua kohti, tarkoituksena, että matkalla etsitään yliopistoruokala, sekä shoppaillaan. Ruokala löytyi jo melko helposti. Tarjontaa oli aika laidasta laitaan; suuri osa ihmisistä oli valinnut lautaselleen rasvassa lilluvan pitsan, toinen suuri osa valtavat ranskalaiset ja kebab-leivän ja me sekä ranskalainen vähemmistö paellaa ja lohi(?)piirakan. Ruoan kanssa sai valita kaksi "objektia". Me valitsimme omenat ja salaatit. objekteina oli valittavissa myös jälkkäreitä ja jogurtteja. Sinänsä kätsyä, että mahan täyttyessä jo pääruoasta, saattoi lisäobjektit laittaa kassiin ja syödä myöhemmin.

Ruoan jälkeen suunnistimme koululle ilmoittautumaan kursseille. Tästä syntyikin sitten ensimmäinen ei-niin-mukava kanssakäyminen ranskalaisten kanssa. Cinema-opintojen ihminen (kutsun häntä tästä eteenpäin noidaksi) ei sitten ollenkaan tykännyt opintosuunnitelmastani. Olin vahingossa valinnut kursseja, jotka oli jo järjestetty syyslukukaudella. Tämä asia kävi ilmi aina kurssin edessä olevasta koodista. Miksen heti tajunnut?! Yrittäessäni kertoa noidalle etten tiennyt asiaa, mutta imperfektin puuttuessa toistaessani lausetta "En tiedä sitä", alkoi noita jo pikkuhiljaa kuumentua. Viimeinen tikki oli kun vahingossa lausuin englantia yrittäessäni saada jonkinlaista tiedonvaihtoa aikasiksi. Tällöin oma ymmärrykseni noidan puheesta loppui täysin kun puhe kiihtyi ja kiihtyi ja alkoi lähennellä aivan uusia taajuuksia. Lopulta noita poistui huoneesta kimittäen ja heiluttaen sitä niin kamalan väärin täytettyä opintosuunnitelma-lappuani. Viiden minuutin päästä hän saapui takaisin ja kimittäen käski minut ja kanssakärsivän Hannan kansainvälisten palveluiden johtajan, Claire Marcherasin puheille. Marcheras sitten selitti meille uudestaan kaikki asiat, jotka jo oikeastaan tiesimme. Hän myöskin jaksoi puuttua siihen asiaan, että aikomuksenani ei ollut suorittaa ranskassa juurikaan muita kuin kieliopintoja, ja sanoi että minun TÄYTYY valita kamalia isoja opintokokonaisuuksia cinema-opintoja ja suorittaa ne niinkuin muutkin ranskalaisetkin opiskelijat. Mutta kun nyt en vain halua (ja kun juuri sen takia olen raatanut koko syyslukukauden saadakseni niin paljon opintopisteitä ettei edes Kelan takia tarvitsisi) niin ajattelin vain olla kertomatta asiaa Marcherasille. Sen sijaan ilmoittauduimme öseinäkiipeilyyn ja kehonhuoltoon. Niin ja teatteria koskeville kursseille! Joista esymn oikeastaan tiedä muuta kuin että ne käsittelevät teatteria. Ajattelin myös, että koska en enää halua nähdäkään noitaa, en ilmoittautuisi yhdellekään cinema-kurssille! Tätäkään en aikonut kertoa Mde Marcherasille.

Koululta poistuttuamme yritin vain unohtaa tämän masentavan välikohtauksen, johon auttoi hyvin se että löysin takin! Mukavan hintaisen, ihanan, kivan takin. Nyt päivä oli tasapainossa ja saatoin painua kotiin syömään keittoa ja (läheisestä minimarketista mäihällä löydetty ainut paketti) ruisleipää! Nyt tuntuu siis elämä jo melko normaalilta. Huomenna vapaapäivä koulusotkuista ja kiertämään kaupunkia!