Lakkoa, lakkoa, lakkoa...

Kuten varmaan tiedätte, paremmin kuin me, että täällä on lakko. Eikä lakko koske vaatimattomasti vain jotakin ammattiryhmää, vaan täällä on suoraan julistettu kansallinen lakkopäivä! Eli kaikki lakkoon, niin koulut kuin kulkuvälineet, kuin kaikki muutkin. Ja luonnollisesti kaikki vain olettavat, että kaikki tietävät, että on lakko. Sillä joillekin (meille?) se voi tulla lievästi sanottuna puskasta. Itse olimme kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkistamassa seuraavan päivän kurssien saleja, kun eteemme ilmestyi lappu "Paris3 est en grève". Nopeasti ajateltuna (kuten yleensä ajattelemme), ei tämä lause luultavasti merkitsisi meille mitään. Jotenkin kuitenkin ymmärsimme samasta lapusta sanan "peruttu", joka herätti epäilyksemme ja päätimme pitkän väännön jälkeen kaivaa sanakirjan esille. Ja käännöshän siis oli "Paris3 (koulumme) on lakossa". Hienoa!

Kyllähän tästä oli puhuttu, että aina ne ranskalaiset lakkoaa, ja aina joko oppilaat tai opettajat ovat lakossa, mutta että nyt molemmat, ja vielä ensimmäisellä kouluviikolla! Ihmetys oli kyllä aluksi aikamoinen, että mitäs sitä nytten sitten tekee. Päätimme, että tulemme haistelemaan sauraavana aamuna lakkomeininkiä koululla. Aamulla koululla oli jonkinlainen kokous(ehkä myös sotasuunnitelmia...?) tosissaan huutavista ranskalaista on hyvin vaikea ottaa selvää. Tovin katseltuamme, kyllästyimme kuuntelemaan outoa puuroa, ja lähdimme kaupungille. Siellä kuitenkin jokseenkin myös vahingossa jouduimme keskellä lakon ydintä; Bastillen aukiota. Siellä sitten aluksi seisoimme ja ihmettelimme ja aikamme seisottuamme lähdimme pois. Kotiin menomatkalla ongelmaksi koitui se, että kotimatka kulki Bastillen aukion läpi, ja osoittautui erittäin hankalaksi toteuttaa. Paniikki alkoi iskeä kun väkijoukon keskellä ei päässyt suuntaan tai toiseen, eikä Hannaa välillä näkynyt missään. Loppujen lopuksi saimme rynnistettyä joukon lävitse ja kotiin. Sanoisinko, että aluksi päivä vaikutti jokseenkin mielenkiintoiselta ja jännittävältä, mutta loppujen lopuksi ajatuksena oli että "elkää nyt enää jaksako...". Ranskalaiset ovat selkeesti liian itsetietoista porukkaa. Tullut kyllä selväksi aivan joka paikassa. Asiasta siirryttäessä nakkikeittoon, jaksan vieläkin ihmetellä ranskalaisia "kollegoitani" eli kahvilan tätejä. Me kaksi ystävällistä "turistia", jotka vielä kaikkensa yrittävät puhua ranskaa, saamme menumme kaaressa heittäen pöytäämme ja pelkkiä tuhahduksia tilauksistamme. Kyllä en Submarinessa enää olisi tuolla meinigillä ollut töissä! Näille me olemme vain yhdet tuhansista, eikä heille ole merkitystä haluammeko tulla koskaan takaisin, sillä asiakkaita riittää kyllä muutenkin, ja ehkä parempikin jos ei tultaisi. Saa nähdä millainen on oma asiakaspalveluhenkeni täältä palattaessa...

Koulua, koulua, koulua?

On vahva aavistus, että olen nyt kaksi päivää ollut teatteri- ja cinemakursseilla. Tämä on kuitenkin vain aavistus, sillä mitään varmaa en voi sanoa näistä käymistäni kursseista. Niin paljon ymmärrän niistä. Ensimmäinen kurssi alkoi 9.30 maanantaiaamuna. Hassun näköinen nainen (ei täällä juuri muita ole kuin hassuja yliopistolla) kävelee luokan eteen, istahtaa tuoliinsa ja alkaa puhua. Alku vaikuttaa lupaavalta, tämä jopa kysyy meiltä, että olemmeko vaihto-opiskelijoita ja selittää mitä kaikkea pitää paperille kirjoittaa. Kuitenkin luennoinnin oikeasti alkaessa, ei huomiota meidän osaksemme heru yhtään sen enempää kuin muillekaan. Täti puhuu ja puhuu ja puhuu... Kirjoitan vihkoon jokaisen sanan, jonka erotan puheesta, tunnistin sitä tai en. Powerpointteja ei todella tunneta, ja liitutaululle ei ilmeisesti jakseta nousta. Tärkeät nimet TOIS-TE-TAAN vain selkeästi uudestaan, niinkuin se jotain auttaisi... Tunnin lopuksi vihkooni on kertynyt kolme sivua epämääräisiä sanoja, tavuja ja virkkeitä ja lause: "tanssin syvimpänä tarkoituksena on etsiä saappaita". Tämän luulin osanneeni, mutta jälkeenpäin suomennettuna heräsi lievä epäilyksen vire...

Eli kovin itsevarma fiilis ei jäänyt ensimmäisestä kurssista. Muutaman tunnin ajan sai levähtää ja illalla alkoi ilmeisesti siis cinemakurssi. Tällä kurssilla meidät huomioitiin vaihto-oppilaiksi vasta tunnin päätyttyä, liekö päätelmä tehty säälittävistä, masentuneista ja tyhjistä katseistamme. Tällä kertaa ymmärryksen taso oli jo hieman korkeammalla. Katsoimme ikivanhoja taidefilmejä ja täti kertoi niistä ennen ja jälkeen. Lopuksi hän kysyy ymmärsimmekö mitään, ja vastaan valmiiksi mietityn lauseen: "Kyllä, ääntämyksenne on erittäin selkeää!" Liekö ollut nyt niin kovin totta, mutta annoinpahan hyvän vaikutelman kun osasin muodostaa järkevän lauseen, "spontaanisti".

Seuraavana päivänä vuorossa on kielen metodikurssi. Kurssista ei niin kovin paljon muuta kerrottavaa ole, kuin mitä kaikkia kieliä opettajattaren aviomies puhuu. Kaipa se kurssin tarkoitus tässä vähitellen selviää... Kurssin jälkeen kuitenkin piti ilmoittaa Hanna vielä yhdelle kirjallisuuden kurssille. Tähän mennessä oppiaineiden sihteereistä saamamme kuva ei cinemaopintojen noidan jälkeen ollut kovin hehkeä, eikä se kiillottunut kyllä tästäkään tapaamisesta. Etsimme koulun ympäri tätä UFR-huonetta (ei tietoa mitä tarkoittaa) ja vihdoin löydämme sen noin ehkä kolmannesta kerroksesta. Koputamme oveen, jonka avaamme ja astumme himmeään ja savuiseen huoneeseen. Naulakossa roikkuu pantterikuvioinen takki, ja pöydän takana istuu rennosti röökiä polttava, viirusilmäinen, kiharapolkkatukkainen nainen, jota äkkikatsomalta olisi voinut luulla Simpsonien Selmaksi tai Pattyksi. Tiedätte siis mitä oli vastassa. Hanna lähestyy naista ja kysyy voisiko osallistua kurssille jota osoittaa vihkossa. Selma tai Patty vastaa, että kyllä voi ilmoittautua, mutta mikä on koodi. Hanna osoittaa vihkosta koodia, mutta Selma tai Patty tuijottaa nenäänsä pitki kohti kattoa ja sanoo möreällä äänellä: "KOODI". Hannan ilme alkaa lähennellä säälittävää kun hän osoittaa uudestaan koodia paperissa. Selma tai Patty toistaa: "KOODI". Hän haluaa, että Hanna toistaa ääneen mahdottoman numerosarjan paperissa. Hanna toistaa "6f4900098" (numerosarja keksitty). Selma tai Patty haluaa kuitenkin, että Hanna lausuu sarjan ranskalaiseen tapaan (4miljoonaa900tuhatta...). Hanna saa jollain tapaa suustaan ulos nuo sarjat, jolloin täti suostuu lisäämään tämän kurssille. Ihan perusilmoittautuminen ilmeisesti täällä Ranskassa!?

Huomenna vuorossa lisää koulua, sekä seikkailu pankin kanssa! Ja ajattelimme pitää myös aikakausilehti-päivän. Huhun mukaan joku myrsky on repinyt puolet etelä-Ranskasta, josta ei mitään ensikäden tietoa ole mistään kuultu. Olisi ehkä aika poistua tästä uutispimennosta...

Viikko pulkassa...

Noniin. Nyt se on sitten mennyt se ensimmäinen viikko. Olo on ollut aika turisti ja varmaan tulee olemaan jatkossakin. Kovasti on täytynyt koko ajan tehdä jotain, vaikka luulisi, että sitä kerkeäisi hitaammallakin tahdilla tässä kuukausien mittaan. Juustoja on syöty jo vain niin kauheasti että oikein hirvittää. Patonkia sitten sen seurana... Suklaaseen tutustuimme pari päivää sitten, joka oli virhe. Kerran kun maistaa, niin sitä haluaa aina takaisin siihen hurmokseen. Kuinka voikaan olla eri maata joku suomalainen Fazerin sininen, verrattuna näihin suklaapuotien ihmepalleroihin (Onneksi en tuonut Fazerin sinistä tuliaisiksi henkilöille x, saattaisi ehkä hävettää nyt). Suklaapuotien suklaa kun on vain niin sanoinkuvaamattoman hyvää. Niin hyvää, että sitä ei tosiaan tarvitse edes kiskoa alas levyllistä (niin kuin ehkä Fazerin sinistä), jotta se täyttäisi unelmasi. Se on niin hyvää, että siinä kiteytyy kaikki ne hyvät ominaisuudet mitä suklaassa voi koskaan kuvitella olevan. Ja kaiken tämän lisäksi jää vielä sijaa yllätykselle, ihanan pehmeä sisus kruunaa jo ennestäänkin täydellisen elämyksen. Haluatteko kuulla lisää?! ...Eli ymmärrätte kai nyt, että miksi olemme jotakuinkin varaamassa aikaa suklaavieroitukseen. Masennuksen merkkejä oli jo tänään ilmassa, kun yhtään puotia ei löytynyt mistään matkan varrelta...

Ranskalaiseksi kutsuttu tapa, ottaa ravintolassa koko menu, tuli myös testattua tänään. Ei ehkä se paras kokemus kun jo alkuruoka täytti mahan, ja joutua sitten syömään vielä kaksi ruokaa lisää. Ei ehkä tule tavaksi... Myös crepit piti käydä tänään läpi. Luojan kiitos ne eivät olleet niin hyviä kuin suklaa! Huomenna tarkoituksena oli vielä testata Pariisilaista sunnuntai-brunssia. Saapa nähdä mitä se sitten pitää sisällään. Kuitenkin näiden kaikkien ihanien kulinaaristen elämysten jälkeen jäljelle jää kamala ähky. Täysi olo joka ällöttää. Tänään tehty lupaus aamulenkistä tullaan lunastamaan huomenna. Aamulla ensimmäisenä ajattelimme suunnistaa tuohon takapihalle Louvrelle hölkkäilemään. Mitään erityisen kivaa lenkkireittiä en usko täältä löytyvän, mutta onhan sekin meriitti, että voi samalla katsella nähtävyyksiä! Lupauksena oli myös vähentää tuota juuston kulutusta... Saa nähdä onnistuuko. Eli jos lopettaisi tämän turistimeiningin ja takoisi itselleen päähän, että täällä asutaan, ei lomailla.

Tänään päivän ohjelmana oli käydä tavaratalo Galleries Lafayttesilla. Ohjelma meni nopeasti uusiksi kun pääsimme perille ja havaitsimme liikkumisen suoranaisen mahdottomuuden. Oli lauantai ja alejen "dernier demarque" eli ilmeisesti viimeiset lisäalennukset ja ihmisiä (lue naisia) oli vaikka muuallekin jakaa. Meidän suuntamme kääntyi nopeasti takaisinpäin. Huomenna tiedossa vielä ensimmäinen raapaisu myös Louvren sisäpuolelle. Ajatus oli, että hankimme vuosikortit (15e alle 26vuotiaille!) niin saapa sitten käydä vähän useamminkin, kun ei se kerran tuon kauempanakaan ole. Jos ei muuta tekemistä ole, niin voi aina lähteä naapuriin hengailemaan.

Nyt jos yrittäisi unta.

Avautumista asiakaspalvelusta...

No niin. Nyt on taas selvitty parista päivästä Pariisissa. Ja pariisilaiset jaksavat yllättää pelkällä olemisellaan. Asiakaspalvelu ei siis ole käsite Pariisissa. Myyjiä ei kiinnosta kaupassa ostatko yhtään mitään, kunhan et häiritse heidän olemistaan. Ostaessani rakasta takkiani, mukava myyjä ohjaa minut kassalle. Kassalla eräs ei-niin-mukava nainen ärähtää ja käskee menemään kassalle nurkan taakse. Noh, menen siis kassalle nurkan taakse, mutta tämä kassa onkin kiinni. Menen takaisin äkäiselle kassalle. Tämä ärähtää uudestaan, että mene nyt sinne toiselle kassalle. Käyn uudestaan tarkistamassa, että toinen kassa on kiinni, jolloin kysyn alkuperäiseltä myyjältäni tilanteesta, joka vie minut mukanaan äkäiselle myyjälle. Tällöin selviää, että molemmat kassat ovat kiinni kaupassa, kellon ollessa noin neljä iltapäivällä, ja sekös näitä suututtaa. Alkaa taas kerran avautumista ranskaksi, josta en mitään ymmärrä, paitsi että johtaja tulee paikalle. Taasko tässä ollaan syyttämässä minua?! Onneksi minulle ei puhuta sanaakaan, vaan käydä pitkä keskustelu kassan takana, että kuinka ne nyt voivat olla kiinni ne kassat, ja samaan aikaan minä vain seison hölmönä kassan takana takkini kanssa. Lopulta kassa saadaan auki, ja nainen juuri minuun vilkaisemattakaan nappaa takkini ja rahastaa siitä. Mikä miellyttävä kokemus!

Seuraavana päivänä jonotan ensin lähemmäs 10 minuuttia kassalle, jossa minun on tarkoitus ostaa alennettuja tuotteita. Kassatäti kuitenkin jostain syystä unohtaa (isoista värikkäistä lapuista huolimatta) lyödä alennukset, jolloin tämä aloittaa taas pariisilaisen, nopeaa ja korkeelta, selityksen. Selityksen, joka toistetaan useaan kertaan ranskaksi, vaikka useasti myös toistetaan ettei ymmärretä mitään. Onneksi ystävällinen miesasiakas jonossa kertoo englanniksi sen verran, että tulisi mennä kuitin kanssa infoon, jossa tapahtuu taas jotain. Infoon? Pariisissa ei myöskään harrasteta kansainvälistä kieltä, kuten info. Aikamme pyörittyämme, Hanna kysyy eräältä kassaneidiltä englanniksi, että mistäköhän löytyisi infotiski. Kassa katsoo Hannaa silmät pyöreenä, kääntyy pois ja katsoo uudestaan vielä vähän enemmän halveksuvalla ilmeellä. Lopulta tämä vaivautuu osoittamaan viereiselle tiskille, jossa on kyltti "Accueil". Olisihan se pitänyt tajuta... Infossa saan taistelun jälkeen ladattua kortilleni takaisin 2,98e. Olikohan nyt tämä kaikki sen arvoista...

Mutta siis kaikesta huolimatta on ollut vielä kivaa! Pariisilaista en jaksa enää masentua. Tarvitsee vain ottaa vähän sama asenne, että ei liikaa kiinnosta mikään. Ja sitten jos joskus saisikin palvelua tai jopa hymyn, niin saapahan yllättyä positiivisesti ja osaa arvostaa sitä. Tänään pitäisi kuitenkin taas ehkä lähteä koululle, nähtäväksi jää mitä siitä sitten tulee. Ja ulkona sataa taas, enkä vieläkään omista sateenvarjoa. Kuvittelen aina, että tämä on nyt se viimeinen sateinen päivä, enkä viitsi sitä enää ostaa. Mutta eiköhän tämä tästä:)

Vihdoin ja viimein....

Noniin, oliskohan nyt se aika aloittaa tämän kirjoittaminen, kun ei enää jaksa joka suuntaan erikseen kertoa kaikkea sitä kummaa mitä täällä oudossa Ranskan maassa tapahtuu...

Elikkäs, alkushokista jo toipuneena elämä alkaa näyttää jo vähän normaalimmalta. Pitkä hetki saattaa kyllä vierähtää ennenkuin oikeasti tajuaa, että tämän pitäisi olla nyt sitä arkea, eikä esimerkiksi voi käydä joka ilta ulkona syömässä ja shoppailemassa.

Saapuminen yksin Pariisiin oli suoraan sanottuna aika pelottavaa. Lento oli taas yllättäen myöhässä, joten saavuin Pariisiin noin seitsämän aikaan illalla jolloin oli jo pilkkopimeää. Koneessa olin vielä tarmokkaasti ajatellut etsiväni tieni kotiin RER-junalla ja metrolla, mutta kolmen valtavan laukun painostuksesta päätin myöntyä taksin kyytiin. Tämä myös sen myötävaikutuksesta, että taksikuski huonolla englannin kielellään kertoi aluksi matkan keskustaan maksavan noin 15euroa. Matkalla selvisi kuitenkin, että tarkoituksena oli sanoa 50e. No eipä auttanut, ei voinut jäädä pois keskellä moottoritietäkään! Noh, pääsinpähän suoraan oven eteen ja loppujen lopuksi vielä oikeaan asuntoonkin. Saman illan aikana sain päälle sekä sähköt, veden että lämmön. Lämmin vesi jäi vielä uupumaan, mutta ajattelin että Hanna saa sen selvittää saapuessaan seuraavana päivänä. Ohjeenihan olivat saksaksi, joten olin ylpeä jo näistä saavutuksista. Nälkäkin vähän olisi ollut, mutta ulos en enää siihen aikaan uskaltanut lähteä, joten maha sai huutaa ihan rauhassa ainakin seuraavaan aamuun.

Seuraava päivä kului jokseenkin odotellessa Hannan saapumista. Yksin suureen Pariisiin astuminen tuntui kovin ylivoimaiselta ja jopa tähän uuteen outoon "kotiin" jääminen hyvin turvalliselta. Päätin kuitenkin aivan kevyesti lähteä tutustumaan sateiseen Pariisiin, joka näytti vaihteeksi melko autiolta johtuen siitä, että oli sunnuntai. Taisin kiertää noin korttelin verran ja eksyä siinä ajassa joitakin lukemattomia kertoja, jonka jälkeen päätin yrittää eksyä takaisin kotiin. Kotiin mennessä uskaltauduin alakerran pikkukauppaan ostamaan jotain syömistä, jolloin jouduin ensimmäisen kerran avaamaan suuni puhumaan ranskaan: "Je voudrais aussi des pommes", haluaisin myös noita omenia. Joku pikkumies sisälläni heitti kärrynpyörää ja pyöritti hulavannetta, olin sentäs puhunut ensimmäisen lauseen ranskaa ja vielä ymmärrettävästi!

Sitten kotiin syömään ja jatkamaan odotusta. Istuin suuren osan päivästä sohvalla ja katsellen Will&Gracea dubattuna ranskaksi, josta en mitään muuten ymmärtänyt, ja syöden (jollekin ihmiselle x suunnattuja) tulias-salmiakkeja, kun ei oikein muutakaan ollut, sekä nukkuen. Onneksi Hannakin sitten vihdoin tuli (myöskin myöhästyneellä lennolla...) ja en enää yksin joutunut kummastelemaan tätä outoa tilannetta. Illalla lähdettiin vielä kävelemään ja etsimään ruokapaikkaa. Ensimmäisestä johon astuttiin, ja josta kerettiin jo tilaamaan vesi, lähdettiin juoksemaan kun huomattiin ruokalistan hintataso. Ei ollutkaan ihan meidän tasoinen. onneksi vierestä löytyi paljon viehättävämmillä hinnoilla varusteltu ravintola. Tätä erehdyimme aluksi luulemaan intialaiseksi nimen "Indiana" perusteella. Ruuan saavuttua, ja hetken kummasteltuamme papuja, tortilloja ja salsoja, alkoi valjeta että kyse taisikin illa intiaaniravinotolasta. Ei siinä mitään kun kerran ruoka oli hyvää!

Kolmantena aamuna pitikin jo lähteä suunnistamaan koulua kohti. Edessä oli orientaatiopäivä, johon sisältyi paljon informaatiota ranskaksi, monta kysymystä, croissantti-aamiainen ja kielitesti. Kielitesti, jonka Hanna painotti moneen kertaan kuulleensa olevan vapaaehtoinen (obligatoire), ja joka sanakirjan jälkeen osoittautui pakolliseksi. Noh onneksi menimme sinne vaikka tuolloin vielä kuvittelimme sen vapaaehtoiseksi. Testi oli aluksi kovin mieltäylentävä, mutta loppua kohden osoittautui hyvinkin masentavaksi. Viimeiset vastaukset meni suoraan sillä perusteella, mitä vastausvaihtoaehtoa olin aiemmissa (niin varmoissa) vastauksissani käyttänyt vähiten. Kiitokset kuitenkin siitä, että testi oli monivalintakoe. Enpähän ainakaan joudu liian vaativaan kielikurssi-ryhmään! Ikävää että joutuisi ponnistelemaan liikaa opintojen eteen... Loppu päivän pyörimme kaupoissa, kaupoissa ja kaupoissa. Mitään muuta meidän naapurustossa ei sitten olekaan. Iltapalaksi piti käydä ostamassa patonkia ja juustoa. Ja lisäksi piti testata Ranskan valmiskeitto-tarjonta. Ei muuten ole kovin kummoinen; pakasteina ei löydy, joten kaikki mitä on, ovat sosekeittoja. Lievä masennus; "mitä mä nyt sitten syön 9kuukautta?!" -Patonkia??

Ja sitten mitäs tänään on tapahtunut... Aamusta lähdettiin taas hitaasti valumaan koulua kohti, tarkoituksena, että matkalla etsitään yliopistoruokala, sekä shoppaillaan. Ruokala löytyi jo melko helposti. Tarjontaa oli aika laidasta laitaan; suuri osa ihmisistä oli valinnut lautaselleen rasvassa lilluvan pitsan, toinen suuri osa valtavat ranskalaiset ja kebab-leivän ja me sekä ranskalainen vähemmistö paellaa ja lohi(?)piirakan. Ruoan kanssa sai valita kaksi "objektia". Me valitsimme omenat ja salaatit. objekteina oli valittavissa myös jälkkäreitä ja jogurtteja. Sinänsä kätsyä, että mahan täyttyessä jo pääruoasta, saattoi lisäobjektit laittaa kassiin ja syödä myöhemmin.

Ruoan jälkeen suunnistimme koululle ilmoittautumaan kursseille. Tästä syntyikin sitten ensimmäinen ei-niin-mukava kanssakäyminen ranskalaisten kanssa. Cinema-opintojen ihminen (kutsun häntä tästä eteenpäin noidaksi) ei sitten ollenkaan tykännyt opintosuunnitelmastani. Olin vahingossa valinnut kursseja, jotka oli jo järjestetty syyslukukaudella. Tämä asia kävi ilmi aina kurssin edessä olevasta koodista. Miksen heti tajunnut?! Yrittäessäni kertoa noidalle etten tiennyt asiaa, mutta imperfektin puuttuessa toistaessani lausetta "En tiedä sitä", alkoi noita jo pikkuhiljaa kuumentua. Viimeinen tikki oli kun vahingossa lausuin englantia yrittäessäni saada jonkinlaista tiedonvaihtoa aikasiksi. Tällöin oma ymmärrykseni noidan puheesta loppui täysin kun puhe kiihtyi ja kiihtyi ja alkoi lähennellä aivan uusia taajuuksia. Lopulta noita poistui huoneesta kimittäen ja heiluttaen sitä niin kamalan väärin täytettyä opintosuunnitelma-lappuani. Viiden minuutin päästä hän saapui takaisin ja kimittäen käski minut ja kanssakärsivän Hannan kansainvälisten palveluiden johtajan, Claire Marcherasin puheille. Marcheras sitten selitti meille uudestaan kaikki asiat, jotka jo oikeastaan tiesimme. Hän myöskin jaksoi puuttua siihen asiaan, että aikomuksenani ei ollut suorittaa ranskassa juurikaan muita kuin kieliopintoja, ja sanoi että minun TÄYTYY valita kamalia isoja opintokokonaisuuksia cinema-opintoja ja suorittaa ne niinkuin muutkin ranskalaisetkin opiskelijat. Mutta kun nyt en vain halua (ja kun juuri sen takia olen raatanut koko syyslukukauden saadakseni niin paljon opintopisteitä ettei edes Kelan takia tarvitsisi) niin ajattelin vain olla kertomatta asiaa Marcherasille. Sen sijaan ilmoittauduimme öseinäkiipeilyyn ja kehonhuoltoon. Niin ja teatteria koskeville kursseille! Joista esymn oikeastaan tiedä muuta kuin että ne käsittelevät teatteria. Ajattelin myös, että koska en enää halua nähdäkään noitaa, en ilmoittautuisi yhdellekään cinema-kurssille! Tätäkään en aikonut kertoa Mde Marcherasille.

Koululta poistuttuamme yritin vain unohtaa tämän masentavan välikohtauksen, johon auttoi hyvin se että löysin takin! Mukavan hintaisen, ihanan, kivan takin. Nyt päivä oli tasapainossa ja saatoin painua kotiin syömään keittoa ja (läheisestä minimarketista mäihällä löydetty ainut paketti) ruisleipää! Nyt tuntuu siis elämä jo melko normaalilta. Huomenna vapaapäivä koulusotkuista ja kiertämään kaupunkia!