Taas kerran karu lomaltapaluu. Vaivaiset neljä päivää vapaata ja jo tuntuu hankalalta palata töihin. Varsinkin kun Pariisissa paahtaa kuumat tuulet, lähemmäs 40astetta lämmintä ja tämä ei todella ole mukavaa suurkaupungissa. Eikä myöskään minun pienessä ilmastoimattomassa huoneistossa. Ikkuna auki yötä päivää ja silti en pysty viettämään aikaa kotona juurikaan yli puolta tuntia. Puhumattakaan mitä tuskaa nukkumisen yrittäminen tuottaa. Kuitenkin jos oikein ymmärsin säätiedotteen, pitäisi helpotusta olla luvassa, eli helteen jälkeiset ukkosmyrskyt puolestaan luvassa lähipäivinä. Mutta se näistä sääpuheista.
Loma. Se oli ihanaa. Voin olla erittäin kiitollinen siitä, miten ihania ystäviä, vaikkakin pienissä määrin, olen tehnyt täällä. Vietimme neljä päivää parhaan ystäväni Thèon "Familyhousella", Länsi-Ranskassa lähellä Poitiersia, pienessä kylässä nimeltä Lupsault. Ympäristö oli kauttaaltaan kaikkea muuta kuin Pariisi. Voi mielestäni sanoa, että Pariisi on jokseenkin oma maansa, niin erilainen se on muusta Ranskasta. Säät suosivat meitä kaikkinä näinä neljänä päivänä, joina sai kyllästymiseen asti maata auringossa ja pulahtaa välillä pumpattavaan uima-altaaseen (ei ihan pienimmästä päästä kuitenkaan). Tutustuimme lähikyliin, muunmuassa Ranskan pienimpään kylään, joka kunnantalon lisäksi "pitää sisällään" 11 asukasta. Myös meressä kävimme pulahtamassa, kokeilemassa aalloharjalla ratsastamista, joka minun osaltani kääntyi aallon alitse sukeltamiseksi. Kaiken kaikkiaan seitsemän ihmisen voimin tehty reissu oli mielestäni erittäin onnistunut ja voin vain kiittää siitä tilaisuudesta, että pääsin lähtemään mukaan.
Takaisin tultiin siis tiistai-keskiviikko yönä, noin kahden jälkeen yöllä. Seuraavana päivänä oli vuokra-automme palautettava vasta seistämän aikaan illalla, joten minä päätin hyödyntää tilaisuutta ja lähteä autolla yhteen Pariisin ympäristön lukuisista IKEOISTA. Teoriassa ajatus voi kuulostaa (kuten se kuulosti itselleni) hyvältä idealta viettää mukava päivä ostosten merkeissä, mutta käytännössä se oli kaikkea muuta kuin rentouttavaa ja mukavaa. Se oli nimittäin minä, joka ajoi sitä autoa. Voin vannoa että "toistaiseksi" en enää koskaaaaaaaaaan aja autoa Pariisissa. Sen verran opin siitä, että selvisin ensimmäisestä kokeilusta hengissä. Aivan järkyttävää yrittää ajaa (muka)kaksikaistaisella olemattoman kapealla tiellä, jonka jälkeen nelikaistaisessa liikenneympyrässä, josta jatkettiin jälkeen nelikaistaiselle moottoritiellä. Siinä ei enää tärissyt pelkät kädet, vaan myös kaasujalka väpätti aivan vallattomasti. Itku meinasi päästä sanotaanko että lukemattomia kertoja ja jos olisin parikymmentä vuotta vanhempi, olisin varmastikin kuollut kymmenisen kertaa sydänkohtaukseen. Muutamaan kertaan sain kuulla vierestä katsojien kommentteja siitä, kuinka ajokortti ilmeisesti annetaan lahjaksi kun täytetään 18. ANTEEKSI, myönnän kyllä, etten ole mikään paras kuski. Siinä oli jo ystävyyssuhteetkin koetuksella. MUTTA olen hengissä. Kuin myös kaikki autossa mukanaolleet, sekä yllättäen myös auto. Ja kaikesta tästä stressistä huolimatta, pystyin rauhottumaan sen verran perillepäästyämme, jotta pystyin tekemään oikein menestyksekkään ostosreissun.
Toista päivää olen nyt puuhannut Ikean kalusteiden ja laatikoiden parissa. Kokoamiseen tarvitaan hienoista kekseliäisyyttä, kun puuttessa on ruuvimeisselit ynnä muut kätevät työkaluvempeleet. Kuitenkin alkaa pikkuhiljaa kaikki kasautumaan ja taas kerran tunnen oloni enemmän kodiksi. Tunnen sopeutuneeni jo yllättävän hyvin elämään Pariisissa. Mukanani kulkee koko ajan sanakirja ja viinipullonavaaja, koskaan ei tiedä milloin on aika viinille (varsinkin kesäisin piknikit tulevat ohjelmaan hyvinkin yllättäen). Jokseenkin joka päivä, vähintääkin aina kun en syö illallista yksin, tulee juotua viiniä. Täällä se on tapana, mutta sitä ei tarvitse juoda sitten niin villisti sen jälkeen. Ja alan jopa hieman oppia jotain viineistä, itse en osta enää alle kolmen euron viinejä (ja voin sanoa että se on jo aika paljon täällä!). Sanakirja kulkee mukava, jotta voin oppia kieltä aina kun haluan. Vihdoinkin alan tuntea, että osaan puhua todella ranskaa. Harvemmin enää käännän kieltä englanniksi ranskalaisten ystävieni kanssa, vaan koitan viimeiseen asti pysyä ranskassa, vaikkakaan se ei todellakaan vielä virheetöntä ole, mutta tunnen voivani ilmaista itseäni kielellä, ja se on jo paljon.
Mutta nyt enää viisi päivää, ennen kuin pyllähdän Suomen kamaralle. Luulen tämän jäävän viimeiseksi raportiksi ennen sitä, joten nyt voi jo sanoa, että kohta nähdään!! Haleja!
